Tekemisen merkitys työttömälle

Pitkään työttömänä olleelle pienetkin rutiinit ovat tärkeitä. Kaikille ei ole itsestään selvää, että jaksaa edes aamulla pedata sängyn ja pestä hampaat. Jos ei ole paikkaa minne aamulla lähteä, saattaa herätä ajatus: ”miksi edes nousisin sängystä?”

Lopetettuani koulun ahdistuneisuuden takia vuosi sitten, yritin keksiä jokaiselle päivälle mahdollisimman paljon tekemistä. Tänään käyn kaupassa, tiskaan ja pesen yhden koneellisen pyykkiä. Toisen säästän huomiselle, että silloinkin olisi jotain tekemistä tiedossa. Illat kuluivat monesti television ääressä, jotta aika kuluisi nopeasti ja pääsisin nukkumaan, pakoon taas yhtä turhaa päivää herätäkseni seuraavaan.

Jos ei satu valmiiksi olemaan masentunut, pitkäaikainen toimettomuus on omiaan sairastuttamaan reippaimmatkin meistä. Vaikka suuri osa työttömistä ei olekaan tyytyväisiä tilanteeseensa, kotiin jumittuminen saattaa alkaa tuntua liian tutulta ja turvalliselta. Ajatus tilanteen muuttumisesta saattaa pelottaa ja aiheuttaa voimattomuuden tunnetta. Jos on tottunut olemaan vain kotona, eristäytyneenä ihmiskontakteista, ennen pitkää ajatus sosiaalisuudestakin voi alkaa ahdistaa.

Ollessani tässä tilanteessa minulla ei ollut edes tietoa, mitä kaikkea voisin tehdä työn tai koulun sijasta. Koska minulla ei ole koulutusta, tiesin opiskelujen olevan jossain vaiheessa edessä, mutta masennus ja pitkäaikaisen työttömyyden aiheuttama kyvyttömyyden tunne tuntuivat liian suurilta esteiltä. Olin ilmoittautunut työttömäksi työnhakijaksi netissä, mutta muutaman kuukauden odottelun jälkeen huomasin, ettei asiani etene ilman varsinaista ajanvarausta.

Päästyäni viimein työvoimatoimiston asiakkaaksi asiani lähtivät etenemään, vaikkakin hitaasti. Kuukaudet, joina odottelin seuraavia työkkärikäyntejä, tuntuivat hukkaan heitetyiltä. Ammatinvalintapsykologilla käyminenkään ei selvittänyt tulevaisuuden suunnitelmia – masennuksen takia minulla ei ollut riittävää kiinnostusta millekään alalle. Sain kuitenkin viimein aikaiseksi käydä lääkärissä, josta sain masennuslääkkeet vointini tueksi.

Onnekseni pääsin ja uskalsin lähteä Nuorten taidetyöpajalle, ensin kuuden viikon ja myöhemmin kolmen kuukauden mittaisille pajoille. Olin tietoinen tästä mahdollisuudesta aikaisemminkin, mutta olin kuvitellut olevani liian ujo, liian epäsosiaalinen ja liian masentunut uskaltautuakseni vieraaseen ryhmään. Sain kuitenkin huomata, etten tosiaankaan ollut ainoa kyseisten ongelmien kanssa painiva. Pajaryhmissä oli hyvin monenlaisista tilanteista tulleita nuoria, eikä minun tilanteeni ollut mitenkään kummastusta herättävä, päinvastoin hyvinkin tavanomainen tarina. Pajalla käyminen on toiminut minulle loistavana vertaistukena ja kuntouttajana. Puolessa vuodessa olen muuttunut paljon – en ole enää yhtä masentunut, en pelkää sosiaalisia tilanteita, olen oppinut hyviä ryhmässä olemisen taitoja, sekä tutustunut hienoihin ihmisiin. Pikkuhiljaa minulle on alkamassa muodostua kuva siitä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa, eikä opiskelukaan enää tunnu niin pelottavalta asialta.

Jälkeenpäin ajateltuna harmittaa, etten aikaisemmin osannut hakeutua pajalle. Jos olisin suoraan koulusta jättäydyttyäni päässyt avun piiriin yksin jäämisen sijasta, asiani olisivat varmasti edenneet nopeammin. En ehkä olisi masentunut yhtä pahasti, jos en olisi viettänyt puolta vuotta lähestulkoon neljän seinän sisällä.

Joillekin meistä nyky-yhteiskunnan tahti on liian kova, kelkasta on helppo pudota ja siihen on vaikea yrittää uudestaan nousta. Miten avunhakemisen kynnystä voisi madaltaa? Miten kuntouttavaan toimintaan pääsemistä voisi helpottaa? Nämä ovat todellakin sellaisia asioita joihin täytyisi panostaa, jotta ns. heikommatkin pysyvät vauhdissa mukana. On hyvin surullista, jos nuoret ihmiset lakkaavat täysin uskomasta omiin kykyihinsä vain sen takia, ettei aika ole oikea opiskelemiselle, tai työssä käyminen tuntuu ylivoimaiselta. Mielestäni työn tai opiskelun keinoja pitäisikin monipuolistaa, sekä tarjota nuorille ainakin väliaikaisesti muitakin vaihtoehtoja – kuten enemmän taidetyöpajan kaltaista toimintaa, edes siksi aikaa että tulevaisuuden kuviot selkeytyvät ja voimavarat kasvavat.


Tämän tekstin on kirjoittanut 21-vuotias jyväskyläläisnainen.