Sananen yhteiskunnan normeista

 Työttömistä usein ajatellaan, että he ovat työttömiä koska eivät ole yrittämisestään huolimatta saaneet töitä. Tämä on toki yleistä, mutta haluan tuoda esille myös oman näkökulmani – olen nimittäin työtön omasta tahdostani. En halua jatkaa samalla linjalla vuositolkulla, mutta olen nähnyt viisaammaksi tässä elämänvaiheessani ottaa hieman omaa aikaa hoitaakseni terveyteni kuntoon. Nyt työttömänä ollessanikaan en ole täysin toimettomana, vaan käyn kuntouttavassa työtoiminnassa kolmesti viikossa.

 Olen saanut kokea paljonkin ulkopuolisten painostusta elämässä etenemisestä. Useimmilla ikäisillänihän on jo ammatti tai ainakin ylioppilaslakki. Ilman kumpaakaan näistä olen korkeasti koulutetun sukuni  ”musta lammas.” Saan monesti kuulla kommentteja kuten ”kyllä sinä pystyt koska kaikki muutkin pystyvät.” Usein verratessani itseäni muihin koen olevani aikaansaamaton luuseri.

 Olen kuitenkin ruvennut ihmettelemään, mihin meillä kaikilla on niin kova kiire. Harva peruskoulun päättävä oikeasti tietää mitä elämältään haluaa, silti seuraaviin opintoihin on rynnättävä. Työelämässä pitäisi olla mahdollisimman tehokas. Töissä on käytävä jotta olisi rahaa elää, mutta ei ehdi oikeasti elää, koska on tehtävä niin paljon töitä. Kova tahti aiheuttaa stressiä, viikonloput ja lyhyet lomat eivät riitä rauhoittumiseen.

 Yhteiskunnan näkökulmasta jokaisesta yksilöstä pitäisi yrittää hyötyä mahdollisimman paljon, repiä irti kaiken minkä saa. Nuorten pitää päästä työelämään nopeasti samalla kun eläkeikää nostetaan koko ajan. Pitäisi olla tehokas ja kiireinen ollakseen kelvollinen. Kuinka kauan tätä samaa rataa täytyy jatkaa että maailma on valmis? Mihin lopputulokseen oikeastaan tällä kaikella pyritään?

 Toki Suomessa asiat ovat paremmin kuin monissa muissa maissa – täällä sentään jokaisen toimeentulosta huolehditaan, vaikka ei pystyisikään tekemään töitä. Kaikissa maissa ei tosiaan kysellä, jaksatko mennä töihin vai etkö, on vaan pakko, jos haluat elää. Ihmisten hyvinvointi onkin sitten asia erikseen. Olen tyytyväinen siihen, että Suomessa ainakin taloudellisesti huolehditaan jokaisesta ”väliinputoajasta.”

 En haluaisi pitkäaikaisesti elää loisena, mutta tiedän että minulla on vielä pitkä matka kuljettavana sopeutuakseni normaaleihin työaikoihin. Kahdeksan tuntia töitä päivässä, viidesti viikossa kuulostaa tällä hetkellä melko kaukaiselta. Välillä uskon, ettei minusta tule ikinä olemaan siihen. Jos vaihtoehtoina on vain täydellinen pärjääminen tai syrjäytyminen, pelkään että kallistun jälkimmäisen puolelle. Voisiko näiden kahden ääripään välille kehittää monimuotoisempia vaihtoehtoja, ettei kaikkien tarvitsisi yrittää mahtua yhteen muottiin?

 Yritän olla toiveikas tulevaisuuteni suhteen. Kunhan saan mielenterveysongelmani hallintaan, toivon että tulen löytämään keinoja jaksamiseen, sekä alan jolle voimavarani ja lahjani riittävät. Vaikka välillä olen ajatellut ettei minusta ole mihinkään työhön, olen nyt pikkuhiljaa alkamassa löytää omia vahvuuksiani, joita haluan hyödyntää tulevaisuudessa työelämässä. Onneksi olen saanut aikaa ja tukea itseni etsimiseen.

Tekstin on kirjoittanut 21-vuotias jyväskyläläisnainen